Mitä jos...

Tässä siis tämä Mitä jos... postaus. Ehkä ei mikään hirveen tunnettu idea ja varmasti jokainen sen tulkitkoon omalla tavallaan. Itse ainakin ladon asioita joita olisin voinut elämässäni valita toisin (koska olen sisäisesti ainainen jossittelija) sekä sitten sellaisia asioita, jotka vähän vilkkaammalla mielikuvituksella voisi tapahtua ja miten minä niihin reagoisin. Toivottavasti tämä avaa sitten teille minua ihmisenä, minulla ainakin oli hauskaa tätä tehdessä ja sain sitä "tykkäämääni" jossittelua sitten tehdä ihan sallitusti.

...minulla olisi blondit hiukset? No ainakin olisin todella erilaisen näköinen. Ja olenhan sitä niinkuin ihan aikuisten oikeasti miettinyt, mutta ei, hirveä rasite olisi hiuksille. Itsenikin tuntien niin todennäköisesti viikon jälkeen olisin jo aivan kyllästynyt, mutta niitä ei sitten niin nopeasti vain takaisin muutetakkaan. Tosin eihän sitä itseasiassa ikinä voi tietää!

...osaisin laulaa? Ainakaan ei sillon ihmisten tarvitsisi kärsiä, kun laulan. Sillä minä laulan varsinkin autossa, vaikka ääni ei todellakaan ole kuunneltavaa. En kyllä uskoisi että lähtisin minnekään idolseihin sun muihin mukaan, enemmänkin vain säästyisivät muiden korvat.

...keräisin vain tärkeimmät tavarat kasaan ja lähtisin maailmalle? Minulla on itseasiassa kaksi puolta. On se täysin järjetön hullu puoli, joka ei osaa vain ajatella realistisesti. Eli siis se haaveilija puoli. Sitten minussa on se ärsyttävän realistinen puoli, joka estää sponttaaniuttani. Nimittäin olen noin 99% varma, että jos tuo ensimmäinen puoli olisi hivenen isompi, olisin tämän tehnyt lukiosta valmistuttua. Nyt kuitenkin reaalistisuus painaa päälle ja kaikki mikä nyt ylipäätänsä Helsingissä pitää minut kiinni.

...menettäisin puhekyvyn? Osa varmasti kiittäisi. Saan nimittäin kuulla siitä kuinka puhun ja kuinka kova ääni minulla on. Tosin olen kyllä niin paljon rauhoittunut siitä, mitä olen nuorempana ollut. Nyt ei kyllä enää kuule sanaa "papupata". Kuitenkin aika kova pala olisi varmasti, mutta pystyisin asian kanssa elämään. Sokeutuminen olisi sitten aivan toinen asia, sitä en tiedä kestäisinkö yhtä hyvin.

...isä olisi ottannut mahdollisen työtarjouksen vastaan ja olisimme muuttaneet Kanadaan? Tämä meinasi tapahtua siinä 6-luokan aikana, eikä tästä varmasti itseasiassa taida oikein kukaan muu kuin perheemme tietää. Tämä asia heitettiin joskus ruokapöydässä ilmaan, mutta vanhemmat totesivat hyvin pian, ettei se ole hyvä vaihtoehto perheemme kannalta. Kuitenkin olisihan se aika tavallaan hienoa ollut, muuttaa kokonaan toiseen maahan. Ensinnäkin puhuisin paaaaljon paremmin varmasti englantia. Mutta sitten taas, en varmastikaan olisi jatkanut voimistelemista, enkä olisi siten tavannut parhaimpia ystäviä. Tällä taas päästään siihen, että kaikella on tarkoituksensa.

...äiti olisi puhunut meille ruotsia pienestä lähtien? Tästä olen katkera. Tai en nyt enää niin katkera,  mutta hei, olisihan se minun opiskeluja helpottanut. Ja muutenkin kyllä nykyään kielten osaamisella on aika iso paino melkeinpä kaikessa. Kuitenkin ymmärrän äitini päätöstä olla puhumatta ruotsia, mutta olisihan se ihan hienoa ollut, jos näin olisi ollut. Ainakin olisi niistä ylppäreistä saanut paremman arvosanan...

...en olisi opiskellut lukiossa, vaan olisin valinnut amiksen? Taas asia, jonka vaiheilla olin ja pohdin. Lukioon silti kallistuin, mutta ei se amikseen meno kaukana ollut. Ainoa mikä minua siinä esti oli se, etten oikein ollut varma, mitä halusin tehdä. Lukio oli siis sellainen pysähdys paikka ikäänkuin. Ja no, en voi sanoa tietäväni vieläkään yhtään sen paremmin. Kuitenkin näin jälkiviisaana voisin sanoa, että olisin kyllä voinut sinne amikseen mennä. Tosin tietenkin olisi jäänyt ihanat ihmiset tapaamatta, mutta jos sitä ei ajattele niin muuten amis olisi ollut se oikea vaihtoehto. Jälkiviisaus on paras viisaus...

...en olisi hakenut Mäkelänrinteen lukioon? Ensinnäkään en olisi ollut niin motivoitunut treenaamiseen. Tosin olisin ehkä ollut motivoituneempi opiskeluun. Tätä epäilen kyllä suuresti. Joten siis en olisi ollut yhtä motivoitunu. Ainakin mitä muilta kuulin, niin oli vaikeuksia saada leireille ja kisoihin lupia. Kyllähän se sitä motivaatiota syö. Iso osa on kuitenkin kaikki ihmiset keihin tutustuin ja se kuinka Märskyssä on vain oltava tarpeeksi varma itsestään pärjätäkseen siellä. Kyllä sellainen kasvattaa. Kyseessä kuitenkin oli iso koulu jonne oli helppo hukkua. Ja sitä minä halusinkin, hukkua sinne ja olla sellainen neutraali. Siinä onnistuinkin ja olen vain jotenkin niin iloinen siitä. Vaikea varmasti ymmärtää, mutta en kestä draamaa, en kestä sitä että ollaan juorujen kohteena ja en vain kestä sitä kun bussissa näkee sellaisen puoli tutun ja sitten miettii että meneekö viereen istumaan. Minä en nimittäin ikinä mene. Tuttujen kanssa joo, se on ihan jees, mutta puoli tuttujen kanssa hell no! Iso koulu poisti tämän kokonaan ja kiitos siitä. Eli näin jaarittelujen jälkeen, jos en olisi hakenut Märskyyn olisin todennäköisesti hakenut tavalliseen lukioon (tai ehkä ehkä amikseen) ja voimistelun suhteen olisi ollut paljon isompaa tasapainottelua. Joten urheilun kanssa eläminen olisi muuttunut varmasti kaikista eniten.

...olisin lähtenyt vaihtoon? Oi, oi. Vähän jäi kaivelemaan tuo etten lähtenyt. Ei niin että olisin suunnitellut edes minne lähtisin, mutta kyllä se kutkutti. Kuitenkin se lukion toka vuosi tuli niin nopeasti ja sitten olikin jo kaverit vaihdossa ja itse istuskelin sohvilla. Eli jos olisin lähtenyt vaihtoon, olisin lähtenyt Australiaan ja olisin voimistelun lopettanut siihen. Palattuani olisin ollut todennäköisesti hyvin hämilläni, sillä totun ulkomaihin aina niin nopeasti, mutta takaisin tullessa kotiin tottuminen vie aina hirveästi aikaa. Niin tuo melkein vuoden poissaoleminen olisi varmasti saanut minut sekaisin.

...en olisi pienenä lopettanut voimistelua? No minusta ei varmaan olisi tullut sellaista pallo lasta. Plus kyllähän se fakta on, että parempi minusta olisi tullut, vaikka en koskaan lahjakas ollutkaan. Kuitenkin tosin ihan pienestä pitäen olen ollut jumppailemassa, että jos silloin 5-6 vuotiaana olisin vain jatkanut, niin kuka tietää. Itse uskoisin, että minusta olisi voinut jopa tulla jotain. Mahdollista toiveajattelua, mutta sehän tässä jossittelussa parasta onkin!

...minulla olisi ollut parempi tuuri? Tuurilla tarkoitan sitä, etten olisi loukkaantunut yhtäusein ja olisin ollut hyvässä valmennuksessa pienestä asti. Välillä nimittäin osui niitä "ei minulle sopivia" valmentajia, joilla on todella iso merkitys varmasti ollut. Siksi jotenkin itse pyrin olemaan paras mahdollinen mitä pystyn olemaan ja yritän koko ajan oppia. En nimittäin itse halua että joku kokisi minun olevan heille epäsopiva. Tuohon loukkaantumiseen vielä, että varsinkin silloin kun TeamGymiin siirryin niin alkoi paikat olla jo niin rikki, ettei sitä taidettu olla ehjänä ollenkaan. Viikon tai pari ehkä maksimissaan. Joten kivun kanssa treenattiin monta vuotta. Kyllähän se syö ja vaatii henkisesti niin paljon. Olisihan se ihan kiva ollut olla ehjänä ja olisi näin voinut ihan oikeasti keskittyä kaikkeen muuhun kun loukkaantumiseen ja kipuun.

...olisimme päässeet JPM-kilpailuihin? 2011 syksyllä haimme JPM-kilpailuihin ja viimeisissä kilpailuissa meidät karsittiin. Olihan se kova pala ja varmasti moni meistä on meittinyt mitä jos niin olisikin käynyt. Ainakin oltaisiin oltu kokemus rikkaanpana ja iso kokemus. En tiedä oltaisiinko jatkettu joukkueena pidempää yhdessä. Veikkaisin että olisimme. Tosin minun tuurillani olisin loukkaantunut juuri ennen kisoja ja en olisi päässyt kisaamaan.

...minulla olisi vain 24tuntia aikaa elää? En ainakaan kertoisi sitä kenellekään. Menisivät 24 tuntia aivan vain surkutteluun tai no oletan nyt näin itsekkäästi että minua jäätäisiin kaipaamaan. Mutta hmm... 24 tuntia on kuitenkin aika vähän. Siinä ei oikein ehdi maatakaan vaihtaa, joten jotain olisi keksittävä täällä Suomen maalla ja jos oikein tehokkaita ollaan niin Helsingissä. No ainakin söisin lempparia, eli sushia, ostaisin Arnoldsista donitsin. Ylläri että minulla ensimmäisenä vain ruoat mielessä. Antaisin anteeksi asioita, sillä en haluaisi kenenkään muistella mitään pahalla. Ja no tylsä ja jäinen kun olen, niin viettäisin aikaa niiden rakkaimpien kanssa. Eläisin sellaista huoletonta elämää, kävisin Lintsillä jossain laitteessa varmaankin myös. Tekisin kaikkeni, että minusta jäisi hyvä muisto niille, jotka sen antaisisivat.

...voittaisin lotossa? Jälleen kerran jättäisin tämän kertomatta, tai ehkä Inksulle kertoisin. Ja pistäisin osan säästöön ja hommaisin meille oman treeni salin. Lähtisin käymään ulkomailla, jossain lämpimässä vähän täniä ottamassa. Mutta ennen kaikkea olisin varmasti vähemmän stressaantunut. Niin ja ostaisin RayBanit.

...saisin olla joku muu yhden päivän ajan, kuka olisin? Lapsi. Ei sillä yksityiskohtaisesti että kuka, mutta lapsi. Siis sellainen tarhalapsi. Kun suurin huoli oli se, onko varmasti pehmolelu mukana. Kyllä, kaipaan huoletonta elämää ilman stressiä, draamaa, ihmissuhde ongelmia, opiskelun paineita ja ah, lista voisi vielä jatkua kuuhun asti.

...kuulisin ihmisten ajatuksia? Varmasti aluksi nauttisin tästä, sillä tarkkailen aika paljon ja yritän lukea ihmisiä. Epäonnistun siinä kuitenkin, sillä eihän ajatuksia voi täydellisesti lukea. Kuitenkin pidemmän päälle varmasti sekoaisin, sillä en nyt loppujen lopuksi halua kaikkea tietää mitä toisten päässä liikkuu. Siitä tulisi varmasti myös hirveä pakko miele, toisten ajatuksien lukemisesta. Ja onhan se eräänlainen yksityisyydenkin loukkaus, joten jos tällainen tilaisuus minulle joskus tulee, niin taidanpa jättää silti väliin, vaikka houkuttaisikin. Löytyy nimittäin muutama pää, joiden sisälle olisi ihan kivan virkistävää päästä piipahtamaan...