Keväällä minulle tapahtui kaksi semmoista isompaa asiaa, jotka vaikuttivat hyvin syvälle sisälle. Kaksi asiaa, jotka iskivät aika lujaa siihen omakuvaan ja muutenkin itsetuntoon. Itsevarmuus sai kolauksia ja niitä on tässä sitten päivä kerrallaan korjailtu. Hyviä päiviä on todella paljon, mutta sitten kun ne huonot päivät iskevät, ne myös iskevät. Aionkin kertoa näistä molemmista, tänään on vuorossa se "kevyempi".
Snapchatissä sekä Instagrammissa seurailevat ovat varmasti huomanneet, ettei minulla enää volyymiripsiä ole. Ne saivat kyytiä vastahakoisesti, kun kesällä alkaneessa työpaikassa ilmoitettiin, ettei kyseisiä ripsiä saa olla. Rehellisesti siinä tilanteessa mietin jo hetken, että en ottaisikaan työpaikkaa vastaan. Havahduin kuitenkin tuohon ajatukseen ja pään sisällä alkoi herätä muutamia kysymyksiä: Milloin jostain ripsistä oli tullut minulle tärkeämpi asia kuin työpaikasta? Milloin määrittelin oman ulkonäköni täysin niiden pohjalta? Miksi en koe, että voin olla kaunis juuri sellaisena kuin olen? Mitä minulle oikein tapahtui?
Kerroin asiasta äidilleni ja hän hyvin varovaisesti totesi, että ehkä tekee ihan hyvää olla hetki ilman volyymiripsiä. Ja harvoin äidit väärässä ovat, niin vaikeaa kuin se joskus onkin myöntää. Ei se silti helppoa ollut ottaa niitä pois, eikä helppoa ole edelleenkään. Nyt tietenkin on sentään sen verran menty eteenpäin, että olen näihin omiin sintteihin jo ehtinyt tottua. Myönnän kuitenkin sen, että peilistä en itseäni oikein mielellään katsele ja jotenkin tuntuu koko ajan kovin alastomalta.
Olin pitkää ihan naturellina, ilman minkäänlaisia pidennyksiä. Välillä saatoin joihinkin juhliin laittaa muutamia irtoripsiä, mutta sekin oli hyvin harvinaista. Usein kuljin jopa täysin meikittä. Ripsienpidennykset laitoin ensimmäistä kertaa syksyllä 2012 eli nopeasti laskien melkein viisi vuotta sitten. Vuoden niitä pidin ja sitten yhtenä aamuna vain totesin että ei enää. Kirjaimellisesti revin pidennykset irti ja tutkailin peilistä itseäni. Taisin laskea että kymmenen ripseä oli jäljellä ja vaikka olin lähdössä samaisena päivänä Lontooseen kaupunkilomalle, ei tuo alastomuus jotenkin haitannut minua. Päinvastoin se tuntui enemmänkin virkistävältä.
Keväällä 2015 aloin pohtia ripsien laittamista uudestaan. Blogeista luin paljon volyymiripsistä ja tutkailin paikkoja sekä hintatasoa. Olihan se hinta kirpaiseva, tiesin sen rumban mihin ryhtyisin, mutta silti päädyin sitten kesällä 2015 ottamaan ensimmäiset volyymiripset. Todellisuudessa en tiennyt kuinka pahasti se oikeastaan vaikuttaisi minuun. Näiden kahden vuoden aikana olin vain kaksipäivää ilman ripsiä. Kaksi päivää. Toisin sanoen pidin volyymiripsiä yhteensä 730 päivää ja senkin jälkeen luovuin niistä vain pakon edestä. Ja minä kun niin liputan luonnollisuuden puolesta.
Toinen ylläolevista kuvista on otettu n. kuukausi ennen kuin otin volyymiripset ja toinen vastaavasti muutama viikko sen jälkeen. Kun näitä kahta kuvaa vertailen, on minun kyllä myönnyttävä siihen, että pidän tuosta vasemmanpuoleisesta kuvasta paljon enemmän. Miksi siis minun on niin vaikea nähdä tuo sama luonnollinen kauneus peilistä tällä hetkellä? Viime viikonloppuna meikkasin varmaankin tunnin verran, koska en saanut millään tavalla itsestäni "tarpeeksi" kauniin näköistä. Harkitsin jo hetken että kaivaisin tekoripset esiin ja alkaisin niitä liimailemaan. Pysyin kuitenkin vahvana ja astuin ovesta sitten ulos ja ainoa asia mitä pystyin miettiä siinä matkalla oli se, että miten muut ihmiset minut näkevät? Miten voin mennä julkiselle paikalla tämän näköisenä? Miten voin mennä baariin kun näytän tältä? Olenko minä se, joista kaikki supattelevat, että tuo on tuo tyttö jolla on nuo kauniit kaverit?
Kauhulla odotin sitä ihmisten tuijottavaa ilmettä, tiedättehän? Sellaista mistä näkee oikein toisen lievän järkytyksen. Tai yllättyneisyyden. Ovi aukesi, ilmettä ei tullut ja siinä sitten illan mittaa aloin unohtaa koko asian. Ja niin se nytkin tuppaa menemään. Eilen töistä lähtiessä vilkaisin peiliin ja totesin jopa itselleni että minähän näytän ihan kivalta näinkin. Joten päivä ja hetki kerrallaan, olematta liian ankara itselleni. Tiedän etten näitä epävarmuuden tuntemuksia ulospäin näytä, mutta sisällä käyn päivittäin myllerrystä itseni kanssa. Ja tämä että saan kerrottua asian ulos, on yksi osa sitä uudelleen rakentamista. Toinen asia on kuitenkin itselleni sen verran rankempi, vaikka tämäkin tuntui yllättävän rankalta asialta myöntää, että sen kirjoittamiseen saan vielä hetken keräillä rohkeuttani.
