Itku voi muuttua surusta iloksi vajaassa sekunnissa. Tai sitten siinä vaiheessa kun aivot vasta ymmärtää mitä olet kuullut.

Ja nyt päästäänkin sitten tuohon viikonloppuun, joka tuli vietettyä kauden ensimmäisten kisojen merkeissä Joensuussa. Kaupunki alkaakin olla tuttu, tai no siis se keskusta, joten tuttuun paikkaan oltiin menossa.
Lauantaina olikin sitten lähtö ja tällä kertaa jopa ihan inhimilliseen aikaan. Yksin lähdinkin meidän tyttöjen kanssa, kun Inksu oli jo perjantaina Joensuuhun matkannut. Hänellä kun oli siellä tuomarikortin päivitys.
Pakko kyllä sanoa että vaikka sinäänsä matka sujui hyvin, niin on tuo junamatka kyllä ihan liian pitkä. Muutaman kerran meinasin jo hypätä junan ikkunasta ulos. Pääsykokeeseen lukemisesta ei tullut mitään ja ainoa leffa joka koneella oli, niin kesti vain sen vajaan parituntia. Joten tekemisen pulaa oli. Eikä sitä oikein nukkua viitsinyt, mutta silti oli sen verran poikki ettei jutellakaan jaksanut. Ja mikä pahinta, eväät loppui kesken. Sinnitellen siis mentiin.

Perille päästiin ehjinä ja sitten olikin kävely kohti hotellia. Inksu siellä vastassa avainkortit kädessä. Kamojen heittäminen huoneeseen, lappujen täyttöä ja pikaisesti katsomaan 5lk:n kilpailua. Sieltä sitten pinkaistiin syömään jonka jälkeen sitten pidettiinkin pieni palaveri joukkueen kanssa meidän huoneessa.

Vähän taustaa niille, jotka eivät välttämättä ole tietoisia. Valmennan siis TeamGymiä parhaan kaverini Inksun kanssa ja meidän tytöt kilpaili nyt uudessa luokassa ensimmäistä kertaa. Joten vaikka aika rautahermoisia ollaan, niin kyllä siinä meitäkin vähän jännitti. Onneksi on se toinen siinä tukemassa koko ajan. Mutta jottei eksytä taas ihan ulapalle niin palataan takaisin.

Kisoihin siis herättiin aikaisin aamulla (6.30 eli noin 4 tuntia aikaisemmin kuin normaalisti heräisin), pistettiin aamupala poskeen, luovutettiin huoneet ja ei muuta kuin kisapaikalle. Siellä sitten olikin hiustenlaitto opertaatiota ja meikkailua. Niin ja tämä oli ensimmäinen kisa vuoteen jossa olin valmentajana, en tuomarina. Oli kyllä sitä sählinkiä ehtinyt tulla ikävä.

Itse kisa sujui hyvin sujakasti. Epäonnistumisia oli muutamia, mutta ei mitään suurta. Ja tärkeintä, niin hyvä fiilis oli kokoajan. Sellainen tsemppifiilis, mikä on minulle melko tärkeää valmentajana. Itsestä pitää osata antaa kaikki peliin, mutta myös kannustaa muita. Eikä ikinä saa luovuttaa. Itseasiassa olen sellainen vähän muutenkin. Joissain asioissa ainakin.

Sitten alkoikin se kauhea palkintojen jako. Jännitti enemmän kuin koko kisan aikana. Pideltiinkin siinä käsistä Inksun kanssa kiinni, kun tytöt olivat loppumarssissa. Ai että ne kädet hikosi! Mahdettiin olla siellä yleisössä näky. Minä taisin jopa kynsiä purra, vaikka enhän minä sellaista edes tee! Mutta jotenkin niin epäilevinä siinä oltiin, pronssia uskottiin hieman toivoa. Ja sitten se pronssi meni sivusuun. No hopeaan oli mahikset, mutta ei sekin meni ohitse. Tytöt oli nähny meidät yleisöstä ja huomanneet ilmeet. Toinen peitteli kasvoja ja toinen pidätti kyyneliä. Oltiin nimittäin aika pettyneitä. Ja sitten sanottiinkin meidän joukkueen nimi. Se reaktio olisi pitänyt jonkun kuvata. Tytöt hypähti onnesta ja osa kiljaisi ilosta. Eivät hekään olleet osanneet odottaa. Siinä sitten juostiin Inksun kanssa alas ja mentiin halaamaan toisiamme. Edelleenkin harmittaa ettei kukaan kuvannut sitä tilannetta. Nämä taas niitä hetkiä kuin se oma tosi-tv ohjelma olisi ihan jees. No ei todellakaan! Ymmärrätte kuitenkin varmaan pointin ja jos ette, niin pahoittelen, paremmin en jotenkin osaa selittää.

//Joukkueen instagram @teamgymplatium//

Illalla olikin sitten taas se juna kidutus. Tosin nyt se ei ihan niin pahalta tuntunut. Mutta nyt kyllä väsymys painaa. Isän mukaan niitä jännityksen jälkeisiä masennuksia. Tosi kiva. Toivottavasti ei jatku pitkään, sillä virtaa pitäisi olla enemmän kuin kaksospojilla. Älkää edes kysytkö, se vain tuli ensimmäisenä mieleen. Kahden viikon päästä sitten onkin uudestaan kilpailut Jyväskylässä. Toinen cupin osakilpailu. Joten aikalailla valmennusmerkeissä vietellään nämä viimeiset kuukaudet. Varoittelen jo etukäteen, mutta puhelen varmasti muustakin. Ainakin parhaani yritän.