travel far enough, you meet yourself

escape from the city

and follow the sun

t r a v e l i n g.

it leaves you

speechless

then turns you

into a

s t o r y t e l l e r.

Matkailu. Joillekin se on tapa paeta, joillekin tapa nähdä maailmaa. Jotkut matkustelevat näyttääkseen muille olevansa vauraampia, olevansa parempia. Toisille se on rentoutumista, toiselle puhdasta työntekoa. Loputonta biletystä, laatuajan viettämistä rakkaiden kanssa. Itsensä etsimistä ja kasvamista. Mitä se siis on minulle?

Ylläolevista vaihtoehdoista valitsisin ehdottomasti kasvamisen. Ja siihen luonnollisesti liitettynä tuo itsensä etsimisen. Jokainen matka on opettanut minulle itsestäni jotain. Ensimmäinen matka ilman vanhempia, ilman ketään huoltajaa, oli kohti Tanskaa. Iidan kanssa lähdettiin ja vitsit että jännitti! Äidille tietenkin esitin kunnon viilipyttyä, rennosti vain pakkailin ja toitotin hänelle että kaikki on hoidettu. Todellisuudessa tarkistelin viiden minuutin välein että lennot oli varmasti oikeille päiville ja hotelli sopi näihin päiviin. Ihan kuin niille siinä vaiheessa olisi enää voinut tehdä mitään... Kaikki kuitenkin meni paremmin kuin loistavasti ja siitä se sitten lähti.

En ole kertaakaan yksin matkustanut, enkä oikein tiedä olisiko se edes minun juttuni. Vaikka onkin matkustelujen aikana väärään junaan menty, eksytty oikein kunnolla, puistossa ohi kävellessä todistettu pahoinpitelyn jälkeisiä tapahtumia, sairaalaan lähdetty yöllä ja hermoromahduksia saatu, eihän niitä tapahtumia silti vaihtaisi mihinkään. Kuitenkin jokainen näistä tapahtumista on vahvistanut minussa sitä oloa, että en kyllä yksin lähtisi. Onhan se nyt vain niin, että jonkun kanssa matkustellessa on edes jokin tuki ja turva. Ulkomaat ovat usein olleet minulle pakopaikka, vaikka sitten vain sattumalta, niin kyllä sen pakoreissun mieluummin toisen kanssa jaan. Arvostan kuitenkin niitä, jotka matkailevat yksin, vaatiihan se paljon itseltään ja juuri sitä luottamusta itseensä. Tekisi ehkä ihan hyvää minullekin. Maybe one day...

Lapsena matkustellessa meidän lomamatkoihin ei pahemmin rannalla lokoilu kuulunut ohjelmaan. Ei sillä etteikö siellä oltaisi oltu, mutta aina jokaiseen lomamatkaan kuului nähtävyyksien näkeminen. Monesti vanhemmat sitä toitottivatkin, että mitä järkeä on lähteä toiseen maahan, toiseen kaupunkiin, jos sitä ei meinaa nähdä? Myönnän kyllä, että välillä olisin mielelläni jättänyt ne museokierrokset ja kirkoissa käymiset väliin, nyt niistä olen kuitenkin enemmän kuin kiitollinen. Ilman tuota olisi Islannin reissulla jäänyt penismuseot näkemättä.

Vaikka olenkin matkaillut vain tähän mennessä Euroopan sisällä, ei minulla oikein koskaan ole ollut sellaista suurta pakottavaa tarvetta päästä ulkopuolelle. Jotenkin koen, että haluan kokea tästä läheltä sen kaiken mahdollisen ja sitten vasta siirtyä kauemmaksi. Australia ja USA on tietenkin aina siellä takaraivossa houkuttelemassa, niiden aika ei kuitenkaan ole vielä.

Meinasin julkaista ensiksi postauksen ilman tekstiä, sillä viime aikoina pää on jotenkin ollut todella solmussa. Ajatuksia on paljon, niinkin paljon ettei niitä oikein meinaa saada ulos. Ei siis ihme, että bloginkin kanssa on kirjoittaminen takkuillut todella pahasti. Pitkään aikaan ei ole ollut tällaista "solmu" oloa, pistää minut ihan hämmentyneeksi. Silloinkin kun ihmiset kysyvät: "miten menee", en jotenkin saa suustani muuta kuin: hyvin, ei ihmeempiä". Eikä tässä siis ole kyse sellaisesta perus vastailusta, haluaisin kertoa ihan suoraan miten oikeasti menee. Jokin kuitenkin pistää sanat pään sisällä sekaisin eikä oikein mitään saa muodostettua ulos. Ehkä tämä tästä lähtee, kun arki tulee takaisin kuvioihin. Viikonloppu muualla tekee varmasti myös hyvää, junassa istuskelenkin parhaillaan ja kohta ollaankin jo perillä.