HÄVISIN MONOPOLISSA

Vakavista aiheista jatketaan myöhemmin lisää. Huomasin kuitenkin heti, että tuntui paljon paremmalta kun asia oli sanottu ulos, tuotu julki. Helpottaa huomattavasti puhumista ja mikä tärkeintä, sitä oloa. Vielä pitää kuitenkin kerätä sitä rohkeutta seuraavan "paljastuksen" suhteen. Jatketaankin päivittelyä ihan näin perinteisesti arjen kuulumisilla, tuntuu että niistä ei olekaan täällä vähän aikaan tullut kirjoiteltua.

Päivät vierähtää tosiaan töissä, mutta silti olen ehtinyt tehdä paljon muutakin. Jotenkin ei kuitenkaan kirjoitusta meinaa syntyä, vaikka päässä ajatuksia on todella paljon. Eipä siinä mitään, mennään kuvien voimilla kerrottuna!

Tuntuu että kesä menee aikalailla säiden osalta niin, että joka toinen päivä sataa ja joka toinen päivä aurinko paistaa. Sandaalitkin on löytynyt jalkaan useampana päivänä ja aina vain kun siihen on pieninkin mahdollisuus, vedän nuo viime kesänä ostetut Adidakset jalkaan. Tai no onhan niitä tullut käytettyä ympäri vuoden roskienvienti kenkinä...

Monopolin pelaaminen oli kyllä viime lauantain puuhia, mutta menköön nyt tähän viikkoon. Peleistä puheenollen, huomaan nykyään itsessäni sellaisen piirteen kuten esim. että esitän, ettei minua kiinnosta häviänkö vai voitanko. Todellisuudessa kilpailuvietti on kova ja nyt kun häviö tuli, niin kyllähän se sisällä aiheutti aikamoiset harmistukset. Tämä itsehillintä on tosin varmasti sitä "kypsyyden" merkkiä. Mutta ensi kerralla on pakko voittaa!

Orange Is the New Black:in uusi tuotantokausi tuli ulos ja sen sitten imaisin kahdessa päivässä. Kirosin itseni, sillä tuon piti olla se the kesäsarja, jota sitten katsellaan pitkin kesää. Ei ihan mennyt suunnitelmien mukaan, joten uusi sarja oli jostain bongattava. Monopoli illan päätteeksi jäätiin Viston kanssa Ronille ja jostain sitten alettiin katsomaan Norjan Paratiisihotellia. Ja luonnollisesti siihen jäin koukkuun, tälläkin hetkellä tuossa pyörii jakso.

Käytiin Inkan kanssa katsomassa Tupacista kertovan leffan All Eyez On Me. Täydestä sydämestä voin leffaa suositella, jotenkin tuntuu niin epäaidolta katsoa leffaa jonkun toisen elämästä. Inkalle yritin sitä tunnetta kuvailla, joten otetaan tähän teillekin siihen yritystä. Aina kun katson elokuvaa koen että kaikki tapahtumat on sillä hetkellä totta. Leffat aina imaisevat minut mukaansa, mutta jälkikäteen on aina paluu todellisuuteen, uskottelu itselle että tämä oli vain elokuva. Noh, näissä sitä ei voi tehdä, se mitä näin oli oikeasti jonkun toisen elämää. Joku koki oikeasti elokuvan arvoisen elämän. Mind blowing!