keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

"Whatever, I'm late anyway."

15.3.2016 15.3.2016a

Jos minua tuntee, siis edes vähääkään seuraa, on varmasti huomannut yhden asian. Nimittäin sen, että Liisa Ihmemaassa pilkottelee milloin mistäkin. Se on kyllä ehdottomasti lapsuuteni (ja aikuisuuteni) yksi lempisaduista, tarina, josta en vain saa tarpeekseni. Joten unohtakaa kaikki maailman Disney-prinsit, Liisa Ihmemaassa on se todellinen sankari. Ainakin minulle. Siispä kun joskus vuosia sitten tämän kellon bongasin, en saanut sitä mielestäni. Etsin ja etsin sitä vaikka ja mistä. Löysinkin muutamia sivustoja, mutta jokainen niistä teki toimituksia vain Jenkeissä. Joten vaikka kello jäi mieleeni, unohtui se samalla. Joulukuussa 2014 toin kellon tänne blogiinkin asti, mutta se taisikin olla viimeinen kerta, kun sitä sen enempää pohdin. Joskus on nimittäin vain hyvä hetki tietää milloin jotkut asiat on syytä jättää taakseen.

Inka mainitsi joskus tässä, että oli tilannut minulle jotain. Ja noh, jos nyt rehellisiä ollaan, niin luulin hänen heittävän vain läppää. Siispä naurahdin ja unohdin asian. Joten kun sitten Inka iskikin paketin käteen olin ällikällä lyöty. Niin ällikällä että en saanut kiitostakaan sanotuksi. Tiedän, olen kamala ihminen. Ja vielä kamalampi, kun en osaa oikein ilmaista kiitollisuuttai. Kuitenkin se, että Inka on koko tämän ajan muistanut tuon kellon. Siis ihan oikeasti siitä on vuosia! Koskaan ei ole kukaan tehnyt minulle näin. Pieni asia, mutta merkitsee enemmän kuin sanat. Joita minun suutani ei taida nykyään tulla, kun vain silloin, kun ei pitäisi. Tosin vaikka olenkin verbaalisti ainakin omasta mielestäni suht lahjakas, on tämä kirjoittaminen kaikista kirjoitusvirheistä huolimatta minun juttuni. Saan ilmaistua itseäni paremmin. Tai paremmin sanottuna oikein. Varsinkin kun tilanne tulee puskista ja koen saavani jotain, mitä en ansaitsisi. Tosin siihenkin on varmaan sitten joskus vain opittava.

Mutta takaisin kelloon. Valkoinen ja sarkastinen. Yllättävän siro ranteessa ja tuo sellaista rentoutta. Esim kotona, missä tykkään oleilla löröhousut jalassa ja jokin t-paita päällä. Olen nimittäin oppinut tässä katsomaan kelloa vanhantaikaisesti ranteesta kännykän sijaa. Joten kolmas kello oli aikalailla tervetullut. Vaikka se ei olekaan rahallisesti arvokas, on se tunnetasolla ihan omaa luokkaansa. Joten koska lupasin tänä vuonna kertoa tärkeille ihmisille enemmän kuinka paljon heistä välitän, täytynee minun ottaa itseäni niskasta kiinni ja lunastaa lupaukseni. Sillä jos nyt rehellisiä ollaan, välillä tekisi vain mieli halata toista, sanomatta sanaakaan. Ja vielä jotta tehtäisiin tästä postauksesta entistä siirappisempi, oli minulla Inkaa ikävä. Vaikka asutaankin yhdessä on viimeaikoina se yhteinen aika ollut kortilla ja jotenkin pään sisällä on liikkunut sellaisia asioita, joita en ole hänellekään voinut edes kertoa.  Kuten olen todennut, en ole ehkä aina se kaikista helpoin ihminen pitämään suutani kiinni. Kuitenkin olen omilla mokailuillani oppinut sen, että jotkut asiat on tosiaan taisteltava sen oman pään sisällä yksin vetämättä sivulliaisia siihen mukaan.  Okei, tästä tuli nyt selkeästi avautumispostaus ja jonkinlainen lievä anteeksi pyyntö postaus samassa, eikä suinkaan tuon ihanaisen kellon esittely. Joten läppäri kiinni, jakso the Carrie Diaries ja sitten nukkumaan.

6 kommenttia:

  1. Ihan supermahtava kello! :D Ja huikeeta et sait sen ku olit jo käytännössä luopunut toivosta (silloinhan kaikki kadonneet tavaratkin aina löytyy ja silleen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin onkin! Tekee siitä vain entistä rakkaamman (:

      Poista
  2. Vau, tosi upee kello! :D


    ♥ Vilhelmiina Lyydia

    http://vilhelmiinalyydiaa.blogspot.fi

    VastaaPoista
  3. Wautsi, ihan mieletön kello!
    Oon aina itse unelmoinut tuollaisen tapaisesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä ja semmoinen joka ei tule ihan heti jokaisella vastaan (:

      Poista

Kiitos kommentistasi!