Aamu löpinöitä

En tiedä teistä, mutta minua ainakin piristi nähdä tuo ihanainen aurinko tänä aamuna kun heräsin. Itseasiassa siihen auringon valoon rauhassa heräilinkin, sillä lomapäivähän tämä on, mikä tarkoittaa sitä, ettei herätyskellon olemassa olosta ole tietoakaan. Yleensä nimittäin herätyskellon laitan soimaan monta kertaa, ensin puolituntia ennen ja sitten siitä silloin kun pitää herää jonka jälkeen saatan laittaa vielä muutaman minuutin välein herätyksiä. Näin olen joskus alkanut tekemään, ken tietää miksi ja nyt kun siitä on tullut oikein tapa, niin on ihan mahdotonta päästä siitä pois. Aina on nimittäin siinä unessa herätessä takaraivossa se, okei vielä puolituntia. Se on kai joskus ollut se pointti, se että saa vielä kerran torkahtaa. Mutta ai että jotenkin inhoan sitä herätyskellon ääntä, tosin se kai se pointti onkin. Vanhassa kännykässä olin laittanut mielekkäämmän äänen soimaan, jonka seurauksena en aina herännytkään herätyskelloon. Siitä viisastuneena siis kärsitään jäätävästä äänestä, mutta ainakin herätään. Parempi näin.

//Mustelmat jalassa ovat parasta! Keltainen läiskä oli ennen liila...//

Nyt kun on melkein vuoden tullut kotona vieteltyä (okei kuulostan ihan pienen lapsen äidiltä...), niin olen päässyt vihdoin ja viimein näiden parinkymmenen vuoden jälkeen siihen aamiaisen makuun. Kun ei aamuisin ole ollut sellaista tulipalo kiirettä, niin rauhassa on voinut väkerrellä sitä aamiaista ja mussutella kaikessa rauhassa. Okei, ei se nyt joka aamu ole ollut yhtä ruusuilla tanssimista, mutta tämän parempaan ei ole pystytty koko elämäni aikana. Se että olen saanut alas enemmän kuin yhden hedelmän tai pienen leivän, niin se on jo jotain! Niille tiedoksi jotka tietämättömiä ovat, niin minulla on jo syntymästä ollut aamuisin ongelmia syömisen kanssa. En ole vain yksinkertaisesti saanut ruokaa alas liian aikaisin. No mikä on sitten liian aikaisin? Se, että minun täytyy syödä heräämisestä puolen tunnin sisällä. Ja se on oikeasti ollut kova haaste, kun en aamuihmisiä muutenkaan ole. En sitten yhtään.

Näin hieman edes aiheeseen liittyen, tuli muuten vihdoin ja viimein ostettua Pop Tartseja. Vähän katsoin epäilevästi kun pakkauksen avasin ja tuollainen laatta sieltä tuli. No mikrossa lämmitin, sillä meidän paahdin on siltä ajalta, kun näistä ei vielä tiedetty mitään, ainakaan täällä Suomen maassa. Joten päätin ottaa kerrankin varmanpäälle ja turvallisuuden nimissä toimia. Mutta ai että ovat makeita! Siis minä olen kunnon sokerihiiri, mutta alkoi olla tuo jo minullekin melkein liikaa. En siis sano että on pahan makuista, hyväähän tuo on, mutta makeaa! En todellakaan ihmettele, että jenkeissä on lasten makutottumukset vähän toista luokkaa, tiedän etten ikinä olisi millään hinnalla saanut vanhempiani ostamaan noita. Tai ehkä olisin, mutta se olisi loppunut kuin seinään heti sen jälkeen, kun olisivat yhden tällaisen maistaneet. Voi tietenkin olla, että minäkin ostin sen makeimman version, mutta huhheijaa kun oli makeaa. Kuitenkin täytyyhän paketti loppuun syödä ja ovathan nämä hyvä korvike jäätelölle pahanpäivän varalta. Tytöt, tiedätte mitä tarkoitan... Ja miksi ei pojatkin.