It's the things that you least expect that hit you the hardest

"We understand death

for the first time when

he puts his hand upon

one whom we love."

Tuosta onkin varmasti hyvä päätellä, että jotain ikävää on tapahtunut. Viime viikolla minulle hyvin läheinen ja tärkeä ihminen menehtyi. Se kuinka kovaa tuo minuun iski yllätti itseni. Vieläkin kaikki tuntuu sellaiselta sekavalta, kuin tuo kaikki olisi vain unta. Totuus siis iskee varmasti vielä uudestaan hyvin kovaa hautajaisissa.

Kuolemasta ja siihen liittyvistä asioista vältetään usein puhumasta. En sitä ihmettelekään, sillä on kyseessä aika vaikea aihe, aihe, jota ei halua edes miettiä. Minulle se ei kuitenkaan ole ikinä tuottanut ongelmia, onhan kuolema osa elämää. Kuitenkin aina kun se koskettaa omaa elämää ja vielä todella lähellä, pistää tämä elämän aivan sekaisin. Joka kerta näen elämän vain todella eritavalla. Hyvin raaka muistutus siitä kuinka ne jossittelut pitäisi jättää sikseen. Aina sitä luulee vain että aikaa on, vaikka eihän sitä koskaan voi tietää.

Kun minulta kysyttiin mitä kuuluu, mietin vastaisinko hyvin suomalaiseen tapaan vain että ihan hyvin, vai sen totuuden. Päätin vastata totuuden ja kertoa, että ei hyvin kyllä mene. Reaktiot oli tietenkin hämmentyneitä, eihän kukaan oikein osaisi odottaa että joku sanoisi ihan suoraan rankkoja asioita. Ja enhän oikein itsekään tiedä mitä tuollaisissa tilanteissa oikein pitäisi sanoa. Otan osaa kuulostaa jotenkin todella "kornilta", mutta onhan se tapa kertoa että on toisen tukena. Sehän siinä onkin se tärkein, tuetaan toisiamme.

En kuitenkaan itse näe syytä, miksi minun pitäisi ystävilleni, perheelleni tai muille läheisilleni sanoa koristeltua versiota. Sen kyllä vähän liiankin usein teen, vaikka ei ehkä pitäisi. Ja kyllähän se puhuminen helpottaa, vaikka sitten sillä riskillä että purskahtaisi itkuun. Ainakin minun kohdallani. Olen muutenkin todella huono kohtaamaan asioita, käsittelemään juuri niitä, jotka aidosti sattuvat. Fakta on kuitenkin se, että mitä nopeammin asiat kohtaa, sitä nopeammin niistä pääsee yli.

Miksi en siis tulisi tännekin kertomaan miten asiat ovat. Nyt minusta tuntuu pahalta, mutta päivä päivältä on olo helpottanut. Ja se on juuri sen tärkeiden ihmisten tuen ansiosta. Nämä on niitä hetkiä jolloin huomaa kuinka paljon ihmisiä tarvitseekaan. Kuinka tärkeitä ja vahvoja ihmiset ovat. Ei niistä asioista tarvitse puhua, halauskin riittää. Puhuu jos siltä tuntuu, kunhan muistaa antaa muiden antaa sitä tukea. Se jos purskahtaa itkuun oven luona on ihan okei ja siihen auttaa sekin, kun toinen halaa. Hiljaisuudessakin saa paljon aikaiseksi.