Brunssi

Tämä lauantai päivä lähti liikkeelle vähän erilaisella tavalla, tosin tavalla, johon voisi tottua. Tai ehkä se ei silloin tuntuisi niin spesiaalilta. Nimittäin tänään puoli kymmeneksi Inksulle suuntasin ja menin auttelemaan brunssin laitossa. Oltiin sovittu valmennettavan joukkuueen tyttöjen kanssa, että pidettäisiin ikäänkuin pikkujoulut ja koska viikonloppu ohjelmaa riittää, oli nyt sopiva aika. Muutenkin alkaa olla sitä pikkujoulu aikaa, niin mikäs siinä! Vähän jotain erilaista ja hauskaa kyllä oli, vatsa varsinkin kiittää. Tai eipä oikeastaan, sillä ruokaa kyllä syötiin. Syötiin. Syötiin. Syötiin.

 Tarjottavana oli kinkkupiirakkaa, karjalanpiirakoita, mysliä ja jogurttia, macaronseja (kelpaisi kyllä nyt pari tuollaista), kakkua, hedelmiä sekä boolia. Siinä sai kyllä vatsan nopeasti täyteen ja ah varsinkin nuo macaronsit... Vieläkin kuola valuu vain kun ajattelee, olivat kyllä yhtä täydellisyyttä jokainen suupala. Ehkä siksi tuntui valmennuskin niin leppoisalta, kun vatsa oli hyvin saatu täyteen ja vielä oli tuo macaronsejen ihana maku suussa. Ah! Suurkiitos Inksun vanhemmille, jotka jaksoi apuna olla järkkäämässä. Oltaisiin toki keskenäänkin selvitty, mutta parempi ehkä näin.

 Ohjelmaa ei sinäänsä ollut, mutta kirjoiteltiin toisillemme kortit. Aluksi oli kyllä itselläkin vaikea kirjoittaa, vaikka paljon positiivista sanotavaa olisikin ollut. Kyllä se sitten siitä onneksi, mutta tuntuu vain jotenkin niin vaikealta kirjoittaa omia ajatuksia ylös. Siitä aloinkin miettimään, kuinka vähän oikeasti toisia kehutaan. Ehkä se kuuluu siihen suomalaiseen tapaan, ollaan vaatimattomia, mutta kyllä mielestäni pitäisi sanoa joka päivä jotain positiivista toiselle. Vaikka asia olisi aivan pieni, saattaisi se silti muuttaa toisen päivän.
Itse ainakin sain paljon sellaisia kommentteja, joita en ollut jotenkin edes ajatellut. Varmaan oli tyttöjenkin vaikea kirjoittaa valmentajalle jotain, mutta kyllä siellä oli sellaisia asioita, joita ei voi lukea hymyilemättä. Mutta niinhän se on, pienet asiat saavat elämässä usein sen leveimmän hymyn aikaan.

 Itse ainakin voin pahoina päivinä lukea kortista tyttöjen kirjoituksia. Kyllä ne hymyn huulille nimittäin saa. Inksulta siis loistoidea! Muutenkin tuntui ihan hauskalta viettää sellaista "voimistelu vapaata aikaa" tyttöjenkin kanssa. Niin ja tuntui se hyvältä startilta päivään.
Loppu päivän kyllä pyhitän täysin netflixille tai sitten katon jonkun leffan ihan tv:stä. Tai DVD:ltä. Kumpi vain loppu ilta on pyhitetty täysin minun makoiluun. Tai taidanpa katsoa Sherlock Holmesin! Jep, sen teen.
Palaillaan varmasti viikolla, sillä huomenna ei varmasti mitään ihmeellistä tapahdu, ja töissä menee muutenkin se päivä. Yritän nyt saada tehtyä sen viimeisen Islanti postauksen ensi viikon aikana. Sitten voittekin huokaista helpotukselta, eiköhän ne postaukset ole sitten siinä. Loppuun vielä fiilistelyjä, koska fiilis on vain niin hyvä nyt.

Video Islannista (Kiitos Annis!)

Nyt on kulunut tasan kuukausi siitä, kun viisi tyttöä asteli Helsinki-Vantaa lentokentällä aikaisin aamulla kohteena Islanti. Odotukset oli korkealla, kaikkia taisi hieman jännittää mitä tuo reissu toisi tullessaan. Postauksia on aiheesta tullut varmaan kyllästymiseen asti, mutta vielä olisi muutama asia esiteltävänä.

Meidän muiden räpsiessä kuvia, kuvaili Annis meitä kamerallaan. Emme tienneet aina milloin hän kuvasi videota, milloin kuvia. Kun Annis kertoi kuvaavansa matkan aikana pieniä klippejä, innostuin, sillä videoista saa jotenkin enemmän irti kuin kuvista. Ainakin yleensä. Olisi myös jotain vähän erilaista, kun vain niitä perinteisiä maisemakuvia sekä matkallakin jo tutuksi tulleet selfiet.

Kun video nähtiin ensimmäistä kertaa koottuna, meinasi siinä melkein itku tulla. Kaikki matkan aikana koetut tunteet lävähti naamalle suoraan, se fiilis ja tunnelma sai kylmiäväreitä aikaan. Mutta ensinnäkin se, että Annis oli nähnyt vaivaa noin paljon, jaksanut koota lukuisista videoita yhtenäisen kokonaisuuden, jossa kuvastuu meidän matka täydellisesti. Musiikit ja kaikki.

En osaa edes sanoa  kuinka kiitollinen ja olen iloinen siitä, että Annis tämän videon teki. Suomessa, eikä muissakaan kielissä ole tarpeeksi kuvaavaa sanaa. Kuitenkin kiitos saa toistaiseksi toimia.

Kiitos.

//It is now exactly one month ago when five girls went to the Helsinki-Vantaa Airport early in the morning to travel to Iceland. Expectations were high, all of us were a little nervous about what the trip would bring. So many blog posts has been published, but still had a few things to present.

When we took pictures, Annis took videos about us. We do not always know when she filmed the video when the images. When Annis said that she would film the journey of small clips, I was thrilled, as you can get more out of the videos than the images. At least in general. It would also be something a little bit different when only the traditional landscapes and our well known selfies.

When the video was seen as for the first time, I almost cried a little. All the emotions experienced during the trip slap directly to the face, the mood and the atmosphere gave me goose  bumps. But first of all, that Annis had seen around a lot of effort, manage to put together a number of videos of a coherent whole, which reflects our trip perfectly. Music and all.

I can not even say how grateful I am that Annis made this video. In Finland, and in other language there is not enough descriptive words. However, thank you will be so far to act.//

Thank you.

Maanantai, se paras päivä viikossa

Tämä päivä on sitten mennyt ja tulee menemäänkin ihan vain olemalla. Vihdoin sellainen oikein kunnon lomapäivä ja ai että tuntuu hyvältä. Ihan vain se, että kun aamulla heräsi ja pystyi vielä makoilemaan sängyssä sai jo hymyn huulille. Ai niitä elämän pieniä iloja. Laiskuus on kyllä pienissä määrin ihan toivottavaa, melkein voisi sanoa että pakollista.

Viikonloppu tosiaan oli ja meni taas sellaisella vauhdilla, että hyvä kun mukana pysyttiin. Lauantaina Jyväskylän reissu täytti kokopäivän ihan mukavasti. Ensin istuttaan autossa, sitten tuomaripöydän takana ja vielä lopuksi lisää autossa istumista. Siitä on näköjään mun "lomat" toistaiseksi ainakin tehty. On kyllä jännä sanoa, että olen lomalla Jyväskylässä tuomarireissussa. Onneksi oli hyvä kuulla, että muillakin täysin sama tilanne. Ja mitäs minä taas tässä oikein valittelen, vastahan sitä lomailemassa oltiin...

 Puuroa on nyt nassuun mennyt melkeinpä joka aamu ja aika ylpeä sitä itsestään on. En koko elämäni aikana ole puuroa syönyt, mutta nyt se on jo ihan vakkari juttu päivässä. Varsinkin banaanin tai vadelmahillon kanssa. Ihan parasta! Tässä ehkä nähdään se, kuinka vielä muutoksia voi tapahtua vanhempanakin (joo todella vanha olen). Nyt on nimittäin ollut pitkään ongelmat aamupalan kanssa tiessään ja sen kyllä huomaa muutenkin siinä miten jaksaa päivän aikana. Pyörtymisen tunteet on jäänyt ihan pois kokonaan joten hyvältä näyttää!

Tuntemattomasta syystä minulla on aina ollut ongelmia syödä aamuisin. Se on ollut jo ihan vauvasta lähtien ja koskenut erityisesti aikaisia aamuja. Kyse ei ole ollut siitä, etteikö olisi ollut nälkä, vaan siitä, etten yksinkertaisesti vain pystynyt syömään. Alkoi heti etoa yhden suupalan jälkeen, oli kyseessä mikä tahansa. Hyvä että sai mehulasin edes juotua.

Ongelma on välillä ollut todella paha, jopa sellainen etten syönyt aamuisin mitään. Välillä taas sain itseni pakotettua syömään. Ei tämäkään hyvä asia. Kuitenkin niin oli vain pakko tehdä, kun esim aamutreenit oli kuitenkin odottamassa. Kyllä niitä päiviä on vieläkin ollut, kun pakottamalla joutuu sen ruoan suuhun laittaa.

En siis sanoisi, että minulla olisi ollut syömishäiriötä tämän suhteen, sillä ongelma johtui kyllä selvästi aivan jostain muusta. Henkisesti olisin syönyt mielelläni ja vaikka kuinka paljon, mutta kroppa pisti vastaan. Ja kyse oli vain aikaisista aamuista, aamupalasta jonka söin melkein heti herättyä. Esim brunssit tai hotelliaamiaiset eivät tätä ongelmaa tuottaneet niin pahasti, sillä silloin olin jo ehtinyt olla kauan hereillä.

Siksi tuollainen sepustus, sillä halusin tuoda esille sen, kuinka iso asia puuron syöminen minulle on. Muille arkipäiväinen asia, mutta minusta tämä tunne tuntuu vain niin hyvältä. Ja kropasta myös sillä kroppa kulkee paljon paremmin kuin pitkään aikaan. Kiitos kuuluu siis jollekin tuntemattomalle syylle sekä kaurapuurolle. Toivotaan että tämä ongelma olisi nyt tiessään tai ainakin ei menisi siihen tilaan mitä se on ollut. Onhan aamiainen oikeasti yksi tärkein ateria ja vielä yksi lemppareistani! Varsinkin ne kunnon buffetaamiaiset, ai, ai pitäisi varmaan joku päivä sellainen tehdä!

Ota tai jätä

Mietin hyvin pitkään tämän tyyppisen kirjoituksen tekemistä. Se kun kirjoittaa avoimesti itsestään nettiin on aina pieni riski. Ei sitä koskaan tiedä kuinka omaa kirjoitusta voidaan käyttää itseään vastaan, ketkä käsittävät sen väärin ja kuinka siitä saadaan väännettyä kaikkea. Koska kyllä aina kaikesta saadaan jotain väännettyä ja käännettyä. Mutta se siitä alustuksesta ja itse asiaan.

Ne jotka minut tuntevat tietävät, että vaikka olen avoin, suorapuheinen ja sosiaalinen ihminen, sitä en välttämättä ole sisältä. Elämän muutamat epämieluisat käänteet ovat jättäneet omat jälkensä minuun. Se etten pysty puhumaan tunteistani muille, etten pysty luottamaan ihmisiin ovat asioita jotka vievät aikaa. Nimittäin iloisen ulkokuoren alla saatan olla melko hajalla ja hukassa. Sellainen olo oli ollut jo jonkin aikaa ennen Islantiin lähtöä. Siksi varmasti odotin lähtöä entistä enemmän, sillä huonopuoleni on se, että minun on tarve päästä pakoon, jos alkaa ahdistamaan jokin. On pako paikka sitten ihan ulkomaille tai Turku, pois Helsingistä on päästävä. En halua kohdata asioita, sillä riitelyä en kestä vaikka se tervettä onkin. Muutun nimittäin aivan hirveäksi, kun oikein vihastun, sillä silloin ainoa tavoitteeni on saada toinen itkemään. Ja sitä minä en todellakaan halua.

Kuten olen aikaisemmin maininnut, alkoi matkan aikana Suomessa ollut elämä unohtumaan. Vähän hassua ehkä, kun tämä tapahtui kolmannen päivän jälkeen. Moni sitä ihmetteli, että miten niin muka. Osa varmaan piti minua aivan seonneena. Mutta totuus on se, että tein kaiken tietoisesti. Suljin pois kaiken mitä siellä oli, sillä minun oli pakko itseni takia. Ihan vain kerrankin itsekkääistä syistä. Hiljensin whatsappin, instagramissa kävin vain kuvia selailemassa, en katsonut mistä kukakin oli tykännyt. Snapchatissa jätin tarkoitusella vastaamatta. Ilkeästi tehty, jopa julmaa, kun itse vihaan sitä kun viesteihin ei vastata. Ja sitten tein samoin. Eikä muuten rehellisesti sanottuna tuntunut edes pahalta.

Silloin huomasin jo, kuinka olin alkanut ajattelemaan asioita aivan eritavalla. Miksi minun pitäisi sietää ihmisiä, jotka saivat minulle pahanolon? Siis herran jestas, ei se ole ilkeätä työntää sellaisia pois! Minäkin aina se joka neuvoo muita, mutta ei ikinä tee niin itse. Varmasti moni muukin tekee noin. Helppohan se on toiselle sanoa, että älä nyt tuollaista katsele, mutta kun omalle kohdalle osuu, niin ei se olekaan niin helppoa. Maailmassa on onneksi niin paljon ihmisiä, että ei sitä yksin jää. Aina on onneksi joku sanomassa, että juuri noin, tee niin. Ja ei se ole minun menetys. Ei todellakaan. Kuulostan sitten kuinka itsekäältä tahansa, eipä oikein kiinnosta. Kaikella rajansa kuitenkin.

Käänne kohta tapahtui kuitenkin aivan matkan lopuilla. Kävimme Golden Circle-kierroksella, kiipesin korkealle kuolleelle tulivuorelle ja...

Tuota fiilistä ei oikeasti voi millään tavalla kuvailla. Vieläkin tulee kylmiäväreitä kuin tuota tilannetta vain edes ajattelee. Olen yrittänyt, etsinyt sanaa joka kuvaisi. Parhaiten varmasti toimii sana vapaus ja euforinen. En ole koskaan tuntenut tuollaista. Adrenaliini piikki todellakin auttoi tajuamaan pääkopan sotkuja. Tuuli joka kävi tuolla ikään kuin pyyhki kaiken pois, sillä kun alas oli kiivetty oli kaikki se pahaolo poissa. Ei ole vieläkään tullut takaisin, ei vaikka Suomeen palasin sotkujen pariin.

Ensimmäistä kertaa tuntuu ihan aidosti siltä, että vaikka olenkin tulevaisuuden kanssa hukassa, se ei haittaa. Vaikka saan kuulla melkein päivittäin kritiikkiä siitä ettei suunnitelmaa ole, osaan suhtautua siihen aivan eritavalla. En ota siitä stressiä. Kyllä kaikki jotenkin järjestyy. Se, että olen 20v. enkä tiedä mitä haluan, ei tarkoita sitä, että 30v. elelen Penan kanssa puistonpenkillä sossupummina. Kuitenkin jos alkaa ahdistaa, voin aina kerää viimeiset rahat kasaan ja lähteä ulkomaille. Ei siinä mitään pahaa ole *olkien kohautus*.

Joten sekalaisen sepustuksen seurauksena voin vain todeta, että en ole sama ihminen. Olen edelleenkin suorasanainen, avoin ja sosiaalinen. Edelleenkin sanon asioita, jotka suututtavat toisia, mutta ei, en aio sensuroida itseäni. Aion edelleenkin nauraa, puhua kovaa ja heittää huonoja vitsejä.  En kuitenkaan aio sietää päälleni tallomista. En aio katsoa kuinka minua motataan alas, enkä varsinkaan aio ottaa tuota itseeni. Jos minua ärsyttää en pado sitä itseeni vaan teen asialle jotain. Kun ahdistaa tiedän kenelle voin asiasta paasata loputtomiin ilman sellaista tunnetta että häiritsen. Sitä tunnetta en aio kokea enää. Minulla on myös oikeus olla surullinen, ärtynyt jopa vittuuntunut. Sitähän minä melkein olen, ellen ole se normaali itseni. Ja silloin on vain sanottava yksinkertaisesti: Ota tai jätä.

Blank

 Rankan työ viikonlopun jälkeen on saatu akkuja jälleen ladattua ja nyt jaksaa taas ainakin seuraavaan maanantaihin asti. On kyllä niin muuttunut tuo maanantai käsitys. Ei todellakaan ole pahin päivä viikossa, vaan se ihanin. Sitä odotellaan Inksun kanssa innolla, sillä se tarkoittaa meille akkujen latailua, vain oleilua. Ellei sitten ole buukannut siihen muita menoja mutta kuitenkin voimistelu-vapaapäivä. Se riittää.

Sunnuntaina oli vähän erilaisempi päivä, sillä meidät oli Inksun kanssa kutsuttu Helsingin Luistelijoiden muodostelmaluistelijoiden ohjelmien ensi-esittelyyn Hartwall-areenalle. Kerran siinä taidettiin koko areena kiertää, kun sisälle pääsy paikkaa etsittiin. Eipähän tarvinnut suihkussa käydä, kun tuo sade oli sillon tietenkin juuri aivan kiitettävissä määrin...

Oli kyllä jännää istua siellä ja katsoa, kun oikein kummallakaan ei tuosta lajista ollut sellaista kunnon kuvaa. Minä nyt olin muutaman ohjelman joskus tv:stä katsonut, mutta silti oli se eriasia istua siellä ja oikeasti olla osa sen lajin tunnelmaa.

Maanantaina sitten olikin jälleen matkailun aika, nimittäin käväisin Marjutia Turussa moikkaamassa. Onnibussilla mentiin jälleen kätevästi, vähän turistina haahuiltiin siellä Yliopistokylässä, mutta perille löysin. Alkaa kyllä selkeästi tämä minun suuntavaistoni kehittymään, enää en ole niin ulapalla kuin joskus ollut. Tai sitten olen vain sattumalta perille löytänyt...

Turussa tulikin päivä vietettyä ja tiistai aamuna palasin Helsinkiin töiden pariin. Tuntuu jotenkin hassulta, kun sitä aurinkoa ei sitten nyt näe ollenkaan. Lunta siis odotellessa niin tulisi vähän valoisampaa. Ehkä viikonloppuna kun lauantaina lähtö Jyväskylään niin sitä aurinkoa sitten siellä suunnalla näkisi, kun Helsingissä ja Turussa ei tullut nähtyä.

Kauhean nälän saattelemana käytiin Ilonan ja Nellin kanssa Memphiksessä syömässä. Oli kyllä taas sellainen nälkä, kun se ruoka vain siitä lautaselta katosi. On kyllä nyt viime aikoina tuo ruoan saanti jäänyt aivan liian myöhäiseksi, tuntuu että aina on aivan nälissään kun viimein ruoan eteen saa. Tässä täytyy siis skarpata, ottaa vaikka ihan marraskuun tavoitteeksi, että muistaa syödä tarpeeksi usein. Tästä onkin hyvä lähteä laittamaan ruokaa, palailen sitten kuin kerkiää menoilta. Vielä on läjä Islannin kuvia tulossa, kun vain saa repäistyä jostain kohti raon. Hyvää keskiviikkoa kaikille!

//After a hard work weekend I had re-charged the batteries and now I'm able to work rest of the week, at least until the next Monday. Yes, my feeling for Monday have changed. Monday isn't the worst day of the week anymore, in fact it is the best day of the week. I and Inksu are waiting for Monday, because it means we can charge our batteries, and just enjoy the outdoors. If you're not booked the other costs but at least it's a gymnastic-free holiday. That is enough.

This Sunday was a bit more different than our typical Sunday, as we (Inksu and I, surprise...) were invited to the synchronized skaters programs for first-presented at Hartwall Arena. We walked the whole arena around, when we were searching the access to the inside of the place. Well, you didin't need to go to the shower, thanks to the heavy raining...

Was certainly exciting to sit there and look at the sport, we bought didn't know much. I had sawn a few of the program on TV, but still it was a different thing to sit there and be a part of the atmosphere.

Monday, then it was again time for tourism. I went to Turku to say hello to  Marjut. I went again by Onnibussi, walking looking like a tourist at University village, but I found my destination. I think my sense of directions had developed, now I am not so lost. Or maybe I'm just happen to find a destination by luck...

I spent the whole MOnday on Turku and Tuesday I returned to Helsinki back to work. It feels funny when you can't se the sun at all. So I'm waiting for the snow because then it would be a bit brighter. Maybe on Saturday in Jyväskylä I might see the sun, because I haven't seen that in Turku or Helsinki for awhile.

I had a really bad hunger so I, Ilona and Nelli went to Memphis to get some food. Yes, there were again the kind of hunger, while the food on your plate just disappeared. Yes, more recently, bring your food intake remained far too late, it seems that it is always very hungry when the food finally come in front of me. That's why I had to improve my eating timing.  Maybe my November target could be that I remember to eat often enough. Good time to go to do some cooking, I return here to write when I have time again. There is still a bunch of pictures of Iceland becoming, I just need to find a gap where I can do that... Happy Wednesday to all!//