Koirakuume

Piti eilen tulla kirjoittamaan postausta ja sitä sainkin ihan hyvin aloitettua. Sitten kuitenkin tapahtui jotain, jotain joka esti minua postaamasta. Nimittäin pilkin siinä jo jonkin aikaa kunnes nukahdin. Aivan kirjaimellisesti nukahdin kone syliin. Joten on varmaan sanomattakin selvää että viime aikoina väsymys on painanut. Eikä väsymys yksinään vaan ylipäätänsä stressi joka nyt on painanut. Pian kuitenkin helpottaa ja onhan aina joka päivä astetta parempi. Itsehän olen niihin henkilöihin kuuluva, joka hoitaa asiat aina ajoissa. Hahaa, hell no! Aina viime tinkaan pitää kaikki jättää. Tosiaan tietämättömille, niin Ekbergillä ollaan suorittamassa työharjoittelua. Aikaiset aamut ja ilta töissä saavat nämä päivät tuntumaan yhdeltä sumuhorrokselta. Sellaista siis menossa, mutta yritän silti kovasti pitää tätä rytmiä yllä, jonka olen tässä onnistunut blogin suhteen saamaan. Mutta eiköhän tässä ollut alustusta kerrakseen, joten mennäänpä sitten itse asiaan!

Koirakuume. Yhdellä sanalla kuvattava asia. Niin kauan kuin muistan olen aina ollut suuri koirafani. Jos minulta joku kysyisi haluaisinko koiran, vastaisin salamana, että totta helvetissä! Arvatkaa vain kuinka monta kertaa olen vanhemmille kotona asuessani sanonut tekeväni vaikka ja mitä jos vanhemmat sen koiran hommaisivat. Aivan kuten moni muukin lapsi. Tosin itse jatkoin samaa vielä aikuisiälläkin... Nyt sitten asustellaan omassa kodissa ja päätöksen tekee täysin minä. Tai no me, koska meitähän täällä on kaksi. Ja ei, en aio nyt ilmoittaa että olen hommaamassa koiran. Ei sillä ettenkö jälleen kerran haluaisi, mutta ehkä jotain viisautta päähän se ikäkin on tuonut. Koirahan on kuitenkin iso vastuualue, asia jota ei vain voi jättää kesken, jos ei kiinnosta. Vaikka ulkona sataisi räntää ja räkää samana aikaan, olisi se kuitenkin vietävä ulos. Jos halusit rillutella kavereiden kanssa kokonaisen viikon jossain lämpimässä, pitäisi sille hommata huolehtija tuolle ajalle. Entä sitten raha? Koirathan maksaa. Uusi suu tulisi ruokittavaksi, eikä se ymmärrä jos sanoo, ettei ole ruokaa.

Ainahan sitä saa kuitenkin haaveilla eikö? Ja hei, onhan elämässä oltava niitä tavoitteitakin. Omani on siis tämä. Koira. Niin ja jos totta puhutaan, en ihmettelisi vaikka vuoden sisällä jopa se koira olisi hommattuna. Tiedättehän, kärsimätön, johon lisätty se, että kun jotain saa päähän, niin se ei sitten lähde millään. Päähänpinttymys siis. Pakkomielle.

Kaksi selkeää rotua on aina ollut siellä päässä valmiina mietittynä. Ei sillä, että rodulla olisi väliä. Okei, ehkä sellaiset ihan superpienet ei oikein nappaa. Tai karvattomat. Rastakavaisetkin koirat voin jättää hyvin muille. Kuitenkin aina kun näen koiran, niin noh... Seurassani olevat tietävät että aikalailla lässyttämiseksi se menee. Joten voi olla varma, kun kuuluu sana "eikä, kato kuinka söpö?" tai muuta vastaavaa, niin koira on jossain näköetäisyydellä.

Noh, husky on ihan ykkönen ollut minulle sanoisinko nyt viimeisen parin-kolmen vuoden aikana. En oikein osaa sanoa mikä siinä on, mutta mielestäni ovat kauniita koiria. Varmasti yksi syy on se, että muistuttavat sutta. Koska susi ei sovellu ihan oikein lemmikiksi. Jopa minä tiedän sen. Joten siksi husky onkin oiva sen korvike. Myös se laumassa olo sekä "seikkailu", jota huskyt minulle edustavat on johtanut siihen, että sellaisen haluaisin. Ja kovasti.

Sanoisin että melkeinpä se yleisin koira rakkaus kohdistuu kahteen melkein identtiseen rotuun. Kultainennoutaja ja labradorinnoutaja. Arvatkaapa vaan kumpi on se minun rakkautane? No labradoninnoutaja tietenkin. Kaunis kuin mikä. Ystävällinen. Apua en pysty edes kirjoittamaan kun tulee sellainen kaipuu olo. Siispä kun Inkan perheen uusi pentu tulee meille käymään. En varmaan oikein osaa olla. Tai osaan, olen aina tullut kaikkien koiruleiden kanssa hyvin juttuun. Ehkä pitääkin vain tuo kyseinen pentu alkaa ottaaan useammin kylään, jotta saisin tätä koirakuumetta rauhoitettua. Nyt se on nimittäin aika villillä jalalla...