En oikein edes tiedä miten tämän aloittaisin, mutta siitä olen varma että tämän haluan kirjoittaa. Bloginihan on tunnetusti melko pintapuolista, sen tietää hyvin pieni marginaali ihmisiä ja postausten tahti on vähentynyt huimasti. Joka tapauksessa olen alusta asti mennyt sillä linjalla, että en siitä stressiä ota ja näin on onnekseni mennyt. Nykyään nimittäin yhä useammissa blogeissa saa lukea siitä kuinka valitellaan kiireestä, some ahdistaa ja taas siitä kuinka ei ole pitkään aikaan postaillut. Ymmärrän toki täysin, että monelle blogeista, joita luen, on kirjoittaminen heidän elantonsa ja lukijat on pidettävä mukana. Silti näiden postausten lukeminen on saanut minut varmistumaan siitä, että en halua itse samaan tilanteeseen. Siksi varmasti jätin välistä Indieday'sin kutsun, sillä en ole vielä valmis. Blogi on nimittäin minulle tärkeä, oma tapani kanavoida asioita. Se jos joku siitä saa inspiraatiota, tukea, viihdettä tai mitä muuta tahansa ikinä on ehdoton plussa.
Mutta sitten itse aiheeseen, kun näin tuttuun tapaan siitä osasin jo eksyä. Seuraavaksi kerron asiasta, jota ei lähipiirissänikään kaikki tiedä. Vaikka olen puhelias (okei, äänekäs) ja muutenkin sellainen pirteänoloinen tapaus (en tosin aina), voi kuitenkin vain pieni osa ihmisistä aidosti käsi sydämellä sanoa, että tuntee minut läpikotaisin. Siispä onkin aika kertoa minusta enemmän. Tai siitä millainen olin ja mihin on päästy.
Niin kauan kuin vain muistan olen ollut sitä mieltä, että haluan äidiksi nuorena. Kyllä, osaa tämä huvittaa, osaa kauhistuttaa ja osaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Minulla oli jopa oikein tavoite. Kun olisin täyttänyt 22, pitäisi olla mies, koti, opiskelut ja ensimmäinen lapsi tuloillaan. Aivan, luitte oikein, 22. En todellakaan tiedä/muista mistä tuo tarkka ikä oikein on pongahtanut, mutta niin vain se on ollut. Siis hyvin hyvin nuoresta asti, olen ollut tuota mieltä ja sen suhteen tinkimätön sekä päättäväinen. No mitäs sitten, kun asiat ei menekään suunnitelmien mukaan? Mitäs kun se maaginen ikä 20 alkoikin jo häämöttää. Romahdushan siinä tuli ja sanotaanko näin, että itsensä kadottaminen. Totaalisesti.
Ei ollut selkeää suuntaa opiskelujen suhteen, ei siis todellakaan. Ei vaikka kuinka yritin itseäni vakuuttaa siitä, että kauppis se on, se on oltava se. Kokoajan tiesin kuitenkin sisimmässäni, että ei se vain ole se. Kovasti intin muillekin ihmisille, että se on se minun juttu. Ai että kuin sitä voikaan itselleen valehdella. Entä sitten koti? Haaveiluahan se oli, se että asuisi poissa kotoa. En tehnyt asian eteen mitään työtä, mitä nyt joskus katseli jotain sisustus juttuja ja asuntoja. Miksi jäin vain haaveilemaan? Jälleen kerran valehtelin itselleni, koska se oli ollut minun tinkimätön tavoite. En minä oikeasti ollut valmis muuttamaan pois kotoa. Nyt sen tiedän paremmin kuin hyvin.
Todellinen romahduksen aihe oli opiskelujen lisäksi kuitenkin se, että miestä ei ollut. Tai olihan niitä, mutta no, ikä tuo viisautta. Tai paremminkin sanottuna aika, sillä kyllä näin jälkikäteen asioita katseltuna voin vain pyöritellä päätä. Huvittuneesti tosin ja tuhat kertaa viisaampana. Mutta silti se ahdistus. Ei ole normaalia se, että ahdistaa 19-vuotiaana yksin jääminen. Ja voin kertoa että ahdistukset oli suuria. Itsetunto heitteli tuon asian suhteen vuoristorataa enemmän kuin viitsin edes myöntää...
Kuten tuosta varmasti huomaa, on ajatusmallini ehkä hivenen ollut väärä. Itse nauran nimittäin nykyään tuolle pakkomielle luvulle. En minä nimittäin ole todellakaan vanha, eikä minun todellakaan tarvitse tietää mitä elämälläni teen. Nuoriahan tässä ollaan ja vielä opitaan. Ja pakko todeta, että onhan tässä kuule saatu niitä tavoitteita sittenkin saavutettua. Opiskelupaikka nimittäin on, vaikka ei olekaan se kauppis. Ja voin kyllä sanoa, että 100% paljon parempi vaihtoehto. Minulle siis. Eihän sitä tiedä onko tämäkään sitten se minun juttu, mutta mitä väliä? Nykyään ihmiset vaihtavat alaa ja aloittavat opiskelut jo lähemmäs eläkeikäisinä. Minun ei todellakaan tarvitse olla vielä valmis. Ehei. Eikä mielestäni kenenkään muunkaan. Nuoria painostetaan liikaa tekemään päätöksiä nuorena, kun ei vielä tiedetä edes mitä maailmalla on tarjota. Ja sitten ihmetellään, kun ollaan onnettomia.
Toinen iso asia on tietenkin se oma koti. Tuosta "tavoitteesta" poiketen tosin en asu poikaystäväni kanssa, vaan vielä parempaa. Asun parhaan kaverini, siskoni kanssa. En oikeasti tällä hetkellä voisi toivoa mitään parempaa. En keksi yhtäkään huonoa asiaa tästä tilanteesta. Ja kyllä, nautin joka hetkestä. Myös siitä kun pitää siivota. Ja minä vihaan siivoamista. Silti se on vain niin paljon parempaa.
Kaikki nuo asiat kertovat siitä, että mitä ikinä elämä tuokaan tullessaan, niin ainakin olen oikeilla jäljillä. Se ei voi olla paha asia, jos se tuntuu hyvältä. Niin minä ainakin ajattelen. Ja sama pätee sitten niihin parisuhde kuvioihin. Niitähän en tietoisesti ole blogin puolelle juuri ollenkaan tuonut. En näe siihen nimittäin mitään syytä, sillä suhdestatuksellani ei ole täällä merkitystä. Haluan silti kertoa sen, että en ole parisuhteessa... enää. Ja kyllä, ei se ihan best feeling ever ole, sillä koen menettäväni yhden todella merkittävän henkilön elämästäni. Se, kuinka asian suhteen toimittiin, herätti kysymyksiä, joihin en todennäköisesti tule saamaan vastauksia. Elämä on kuitenkin opettanut sen, että aina seuraa jotain parempaa. Siihen minä uskon. Turha sitä on jäädä murehtimaan, sillä tapahtunut mitä tapahtunut. Kuitenkin mikä tärkein, olen vihdoin oivaltanut sen, että olen nuori. Minulla ei ole kiire eikä kaikkea tarvitse saada tässä, heti ja nyt. Minun täytyy nimittäin olla ylpeä siitä, että tiedän tasan kuka olen, se on jo todellakin paljon. Moni on nimittäin edelleenkin hukassa, enkä tiedä miten itse siitä enää oikein selviytyisin. Joka päivä olen viisaampi, vahvempi ja varmempi.
Aihe on eron jälkeen pyörinyt mielessäni pitkään ja nähtyäni yhdessä blogissa postauksen vastaavasta aiheesta, koin tarvetta kirjoittaa. Kertoa siitä, kuinka minä en ole enää hukassa, vaan tiedän tasan kuka olen. En edelleenkään tiedä monia muita asioita elämässäni, mutta sen ainakin tiedän. Ja vitsit että se onkin hyvä fiilis! Pitäkööt minua teenäisenä, epäaitona tai minä tahansa, nyt ei
kiinnosta. Haluan vilpittömästi nimittäin kiittää kaikesta. Tarkoitan
sitä oikeasti. Minusta löytyi nimittäin piirteitä, joiden olemassa olosta en ollut tietoinen. Asioita, joita ihailen itsessäni. Voin aidosti nimittäin nykyään katsoa itseäni peilistä ja tuntea olevani minä ilman ahdistusta.Välillähän sitä tosin varmasti romahdellaan, mutta se ei haittaa. Se kuuluu tähän elämään. Negatiiviset asiat korostavat vain positiivisia entisestään. Mikä tärkeintä kuitenkin on se, että vanhana haluan muistella nimenomaan niitä positiivisia juttuja. Hyviä hetkiä, jolloin olen ollut onnellinen, nauttinut elämästä. Ja niitä on jo nyt ollut paljon. Kiitos.
