sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Kunpa vain osaisin sanoa paremmin, kuinka paljon merkitsette minulle

Olin aloittamassa kirjoittaa tai no lähinnä purkamaan kuinka paljon vihaan ystävänpäivää. Okei, viha on ehkä vähän liian rankka kuvaus, mutta kyseessä siis päivä, josta pidän vähemmän kuin joulusta. Päätin kuitenkin pyyhkiä koko jutun pois, sillä ehkä tämä katkeruuteni syy on vain se, että jotenkin olen onnistunut aina ystävänpäivät viettelemään sinkkuna. Joten annetaan sille vielä mahdollisuus.

Yksi "lupaus" itselleni oli tänä vuonna arvostaa enemmän ystäviäni. Tai enemmänkin näyttää heille kuinka  tärkeitä he minulle ovat. Noh, ei ole oikein kiitettävästi se lähtenyt käyntiin. Minulla on nimittäin paha tapa sulkeutua sisälleni, kun koen siihen tarvetta. Ja sieltä on vaikea päästä pois. Sitä on myös omalla tavallaan todella vaikea huomata, sillä elelen normaalia elämää, käyttäydyn normaalisti. En vain silti oikein ole, miten nyt sen sanoisi, "täysillä mukana". Yritän kuitenkin tässä asiassa parantua ja otinkin itse yhteyttä, pyysin kahville. Päätettiin että mennään tiistaina lounaalle. Kiitos, sitä tarvitaan todella.

Pienen alustuksen jälkeen päästäänkin itse asiaan. Eli millainen on minun mielestäni hyvä ystävyys ja vähän raotellaan tuota millainen ystäväpiiri minulla on. Joten aloitetaan siitä jälkimmäisestä. Nimittäin ystäväpiirini on pieni. Ainakin mitä vertaa muihin ihmisiin. Valikoin siihen ihmisiä mukaan ja vaikka välillä yhteydenpito ei ole mitään kehuttavaa tasoa, tiedän että he ovat ihmisiä, kenen puoleen voin kääntyä oli hätä mikä tahansa. Osan kanssa on ollut ylä- ja alamäkiä enemmän kuin toisten, mutta minä näen jokaisen ystävyyden erilaisena. Aivan kuten kaikki suhteet.

Huomatkaa että käytän sanaa ystävä. En kaveri. Kaveri on mielestäni pienempi määritelmä, joka on läheisempi kuitenkin kuin tuttava. Sellainen jonka kanssa on koettu asioita, mutta minun mittapuullani, ei ole henkilö kenen luokse juoksisin ensimmäisenä apua pyytämään. En tiedä valottuuko tämä ajatusmaailmani, sillä sitä on vähän vaikea pukea sanoiksi. Mutta ehkä ymmärsitte jotain.


ystävänpäivä2016

Mitä asioita pidän sitten ystävyydessä tärkeänä? Se, etten ole täydellinen ihminen ja teen paljon virheitä elämässäni (viime aikoina niitä on mahtunut vähän enemmänkin), mutta silti he pysyvät siinä vierellä. Eli toisin sanoen vaikka toinen tietäisi minut kokonaan, sen todellisen minäni ja haluaa silti viettää pahoinakin hetkinä aikaa, niin onhan se aika hieno asia. Toinen on sellainen, jota pidän itse hyvinkin tärkeänä. Se ettei näe toista joka päivä, edes joka viikko tai jopa kuukausi, niin silti tuntuu ettei olisi kulunut sekunttiakaan aikaa siitä, kun viimeksi on nähnyt. En nimittäin itse tosiaan ole niitä ihmisiä, jotka ensimmäisenä nappaa puhelimen ja ehdottaa tapaamista. Teen sitä hyvin harvoin. Siinäpä muuten asia, jossa olisi petrattavaa... Se, että opiskelut ovat vieneet kaikkien tiet vähän erilleen, ei kuitenkaan ole vaikuttanut ystävyyteen. Onhan sitä yhteistä aikaa vähemmän, mutta sitten sitä osaakin arvostaa ihan eritavalla.

Heissä parasta on se, että kun nauran, niin yleensä he saavat nauramaan vielä lujempaa. Se että nauraa kyyneleet silmissä aivan tyhmälle asialle, vatsalihaksiin sattuu ja tuntuu ettei saa henkeä. Parasta sanoisinko minä. Koen myös tärkeäksi sen, että minulle sanoo asiat suoraan. Kyllä ystäviä pitää tukea, mutta joskus tulee se hetki, että ystävän täytyy olla se "paha ihminen" joka sanoo päin naamaan suoraan kuinka asiat ovat. Ikään kuin herättää ja se halu, että sinusta tulee parempi ihminen.

Vaikea aihe pukea sanoiksi, jopa minulle mutta ehkä tässä tuli nyt vähän jotain asiaa ystävyyden merkityksestä minulle. Se on nimittäin iso, paljon isompi kuin tuon edes esille. Jokainen on tärkeä minulle ja uskonkin, että ihmiset eivät tapaa toisiaan sattumalta, vaan jokaisella on tarkoituksensa. Kuvissa ei näy kaikkia ystäviäni, sillä olen selkeästi nauttinut heidän ajastaan enemmän kuin selfieiden ottamisesta, mutta toivon, että jokainen heistä tietää/tuntee sydämessään keistä on kyse. En siis halua sanoa loppuun muuta kuin kiitos, että olet siellä. Ja anteeksi, etten sano sitä tarpeeksi usein.


Loppuun vielä siitä parhaasta kaverista, joka minua eniten joutuu kestämään. Meillä on paljon muistoja, lukuisia sisäpiiri juttuja ja vielä enemmän salaisuuksia. Välillä ottaa päähän, mutta sitähän se on olla siskoksia. En luokittelisi enää edes parhaaksi kaveriksi, sillä tuntuu että se ei riitä. Jaetaan asioita, niin hyviä kuin huonoja ja en voisi ajatella jakavani tätä kaikkea kenenkään muun kanssa. 

2 kommenttia:

  1. Ihana postaus! Ystävät on elämänsuola. Kyllä se kulta löytyy vielä kainaloon <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja niin ovat, en tiedä mitä tekisin ilman heitä. Todellakin löytyy, kaikki sitten aikanaan :D

      Poista

Kiitos kommentistasi!