lauantai 20. kesäkuuta 2015

Missä minä olen?

Kuten edellisessä postauksessa siis totesin, on minusta alkanut tuntumaan entistä epävarmemmalta. Se mitä haluan, kuka minä olen on jotenkin todella hämärän peitossa. Ihmisten kanssa kanssakäyminenkin tuntuu ahdistavalta. Välillä on niitä päiviä, että kaikki tuntuu ahdistavalta. Ja normaaliahan se on että niitä päiviä tulee. Minulle niitä on vain nyt viime aikoina sattunut paljon enemmän.

Olen pohtinut yksin ja muutaman läheisimmän ystävän kanssa, mistä tämä saattaisi johtua. Yksi syy on asia, josta ei moni tiedä. Sitä kuinka nuorena olen jo tehnyt päätöksiä elämäni suhteen, päätöksiä joiden seurauksena olen tehnyt toisia päätöksiä. Kun olin vielä päiväkodissa tietämättömästä syystä päätin, että kun olen 22, on minulla mies, opiskelupaikka, töitä ja lapsia. Myös koira ja omakotitalo ovat pilkahtaneet tuon nuoren tytön ajatuksissa. Harmitonta ja varmasti kaikilla lapsilla on tuollaisia ajatuksia. Mutta kun minulla ne eivät vain olleet ajatuksia. Ne olivat päämääriä. Päämääriä kunnes täytin 20. Silloin alkoi tosiaan pelottamaan kaikki.

Tämä on varmasti toisaalta ihan normaalia, onhan tämä ikä sitä aikaa kun ihmisten ja varsinkin kaveripiirin sisällä alkaa elämäntilanteet eroamaan toisistaan. Osa puhuu kihlautumisesta, osa opinnoista, toiset töissä etenemisestä ja monella omakämppä kiikarissa tai jo muutto suoritettuna. Osalla on nämä kaikki taskussa ja silti samana vuonna ollaan synnytty.

Veljestäni en hirveästi puhu, vaikka todella läheisiä olemmekin. Sillä meidän omalla tavalla. En esimerkiksi kertoisi veljelleni välttämättä synkkiä salaisuuksiani, mutta hänen kanssaan voin katsoa simpsoneita ja nauraa samalle vitsille uudestaan ja uudestaan.  Hänen kanssaan heitetyt läpät ovat yleensä niitä parhaita läppiä. Ja mikä parasta, hän ei ikinä tuomitse. Nämä eivät ole kuitenkaan niitä piirteitä miksi veljeäni ihailen. Eivät todellakaan. Hän on se mikä minä halusin nuorena olla. Se itsevarma ja määrätietoinen, joka tietää mitä haluaa. Joka ei välitä muiden mielipiteistä, joka ei työnnä ihmisiä pois läheltään. Hän on tiennyt hakevansa lääkikseen jo pitkään ja kesälomansa ensimmäisellä viikolla kävi hakemassa jo kirjastosta lääkiksen kirjoja. Siis hän kirjoittaa lukiosta ulos keväällä 2016. Pakkohan siinä on vitsiä vääntää, mutta todellisuudessa ihailen suunnattomasti. Ja totuushan on se, jonka nyt paljastan, että veljeni kautta opin myös itse, ettei ystävissä ole kyse määrässä. Siinä on kyse laadusta. Kuten itseasiassa melkeinpä missä tahansa asiassa elämässä.

Minulta kysytään välillä mitä tekisin, jos saisin ihan itse päättää miettimättä raha-asioita tai elämää. Ennen minulla olisi tullut vastaus suoraan, sen enempää miettimättä. Nyt ei ja totuus on etten edes tiedä. Matkustelu tietenkin olisi ihan kivaa, mutta ei sekään jotenkin ole se. Joten tässä hetken pohdittuna jos saisin valita yhden asian mitä haluaisin, haluaisin itseni takaisin. Sen tytön joka ei pelännyt muiden mielipiteitä, sen joka uskalsi sanoa täysin mitä ajatteli vaikka kyseessä olisikin tuntematon. Sen joka tiesi päämäärätietoisesti mitä halusi ja teki töitä sen eteen. Sen jota ei haitannut, ettei tiennytkään mitä ensiviikolla tapahtuu tai vuoden päästä. Se joka osasi nauttia hetkessä elämisestä. Minne tämä ihminen on kadonnut?

Kuten jo totesin, tämä on varmaan vain niitä hetkiä joita jokaiselle joskus tulee. En siis makaa kotona koomassa surkutellen itseäni. En minä toimettomana ole. Ja onhan minulla ympärillä ihania ihmisiä joiden kanssa voin olla täysin omaitseni, joiden naamaan voin päästellä huolettomasti sammakoita. Ihmisiä, joiden seurassa en todellakaan ujostele. Väliaikaista tämä ahdistus on varmasti, mutta se on kuitenkin asia joka painaa mieltäni. Iän tuoma epävarmuus, jota en osannut odottaa. Epävarmuus siitä, kuka minä olen. Totuus on nimittäin se, etten ole enää se sama 6-vuotias tyttö. Positiivista on kuitenkin se, että näen tuota tyttöä välillä kun katson itseäni peilistä. Joten ehkä vähemmän itsetutkiskelua ja enemmän aivoja narikkaan. Siitä on hyvä lähteä kesää viettelemään. Tosin epäilen että tämä tyttö saa niitä aivoja sinne narikkaan asti, mutta jos edes vähän. Ainakin lupaan yrittää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!