perjantai 7. marraskuuta 2014

Ota tai jätä

Mietin hyvin pitkään tämän tyyppisen kirjoituksen tekemistä. Se kun kirjoittaa avoimesti itsestään nettiin on aina pieni riski. Ei sitä koskaan tiedä kuinka omaa kirjoitusta voidaan käyttää itseään vastaan, ketkä käsittävät sen väärin ja kuinka siitä saadaan väännettyä kaikkea. Koska kyllä aina kaikesta saadaan jotain väännettyä ja käännettyä. Mutta se siitä alustuksesta ja itse asiaan.

Ne jotka minut tuntevat tietävät, että vaikka olen avoin, suorapuheinen ja sosiaalinen ihminen, sitä en välttämättä ole sisältä. Elämän muutamat epämieluisat käänteet ovat jättäneet omat jälkensä minuun. Se etten pysty puhumaan tunteistani muille, etten pysty luottamaan ihmisiin ovat asioita jotka vievät aikaa. Nimittäin iloisen ulkokuoren alla saatan olla melko hajalla ja hukassa. Sellainen olo oli ollut jo jonkin aikaa ennen Islantiin lähtöä. Siksi varmasti odotin lähtöä entistä enemmän, sillä huonopuoleni on se, että minun on tarve päästä pakoon, jos alkaa ahdistamaan jokin. On pako paikka sitten ihan ulkomaille tai Turku, pois Helsingistä on päästävä. En halua kohdata asioita, sillä riitelyä en kestä vaikka se tervettä onkin. Muutun nimittäin aivan hirveäksi, kun oikein vihastun, sillä silloin ainoa tavoitteeni on saada toinen itkemään. Ja sitä minä en todellakaan halua.

Kuten olen aikaisemmin maininnut, alkoi matkan aikana Suomessa ollut elämä unohtumaan. Vähän hassua ehkä, kun tämä tapahtui kolmannen päivän jälkeen. Moni sitä ihmetteli, että miten niin muka. Osa varmaan piti minua aivan seonneena. Mutta totuus on se, että tein kaiken tietoisesti. Suljin pois kaiken mitä siellä oli, sillä minun oli pakko itseni takia. Ihan vain kerrankin itsekkääistä syistä. Hiljensin whatsappin, instagramissa kävin vain kuvia selailemassa, en katsonut mistä kukakin oli tykännyt. Snapchatissa jätin tarkoitusella vastaamatta. Ilkeästi tehty, jopa julmaa, kun itse vihaan sitä kun viesteihin ei vastata. Ja sitten tein samoin. Eikä muuten rehellisesti sanottuna tuntunut edes pahalta.

Silloin huomasin jo, kuinka olin alkanut ajattelemaan asioita aivan eritavalla. Miksi minun pitäisi sietää ihmisiä, jotka saivat minulle pahanolon? Siis herran jestas, ei se ole ilkeätä työntää sellaisia pois! Minäkin aina se joka neuvoo muita, mutta ei ikinä tee niin itse. Varmasti moni muukin tekee noin. Helppohan se on toiselle sanoa, että älä nyt tuollaista katsele, mutta kun omalle kohdalle osuu, niin ei se olekaan niin helppoa. Maailmassa on onneksi niin paljon ihmisiä, että ei sitä yksin jää. Aina on onneksi joku sanomassa, että juuri noin, tee niin. Ja ei se ole minun menetys. Ei todellakaan. Kuulostan sitten kuinka itsekäältä tahansa, eipä oikein kiinnosta. Kaikella rajansa kuitenkin.

Käänne kohta tapahtui kuitenkin aivan matkan lopuilla. Kävimme Golden Circle-kierroksella, kiipesin korkealle kuolleelle tulivuorelle ja...

@iceland on top of the dead volcano

Tuota fiilistä ei oikeasti voi millään tavalla kuvailla. Vieläkin tulee kylmiäväreitä kuin tuota tilannetta vain edes ajattelee. Olen yrittänyt, etsinyt sanaa joka kuvaisi. Parhaiten varmasti toimii sana vapaus ja euforinen. En ole koskaan tuntenut tuollaista. Adrenaliini piikki todellakin auttoi tajuamaan pääkopan sotkuja. Tuuli joka kävi tuolla ikään kuin pyyhki kaiken pois, sillä kun alas oli kiivetty oli kaikki se pahaolo poissa. Ei ole vieläkään tullut takaisin, ei vaikka Suomeen palasin sotkujen pariin.

Ensimmäistä kertaa tuntuu ihan aidosti siltä, että vaikka olenkin tulevaisuuden kanssa hukassa, se ei haittaa. Vaikka saan kuulla melkein päivittäin kritiikkiä siitä ettei suunnitelmaa ole, osaan suhtautua siihen aivan eritavalla. En ota siitä stressiä. Kyllä kaikki jotenkin järjestyy. Se, että olen 20v. enkä tiedä mitä haluan, ei tarkoita sitä, että 30v. elelen Penan kanssa puistonpenkillä sossupummina. Kuitenkin jos alkaa ahdistaa, voin aina kerää viimeiset rahat kasaan ja lähteä ulkomaille. Ei siinä mitään pahaa ole *olkien kohautus*.

Joten sekalaisen sepustuksen seurauksena voin vain todeta, että en ole sama ihminen. Olen edelleenkin suorasanainen, avoin ja sosiaalinen. Edelleenkin sanon asioita, jotka suututtavat toisia, mutta ei, en aio sensuroida itseäni. Aion edelleenkin nauraa, puhua kovaa ja heittää huonoja vitsejä.  En kuitenkaan aio sietää päälleni tallomista. En aio katsoa kuinka minua motataan alas, enkä varsinkaan aio ottaa tuota itseeni. Jos minua ärsyttää en pado sitä itseeni vaan teen asialle jotain. Kun ahdistaa tiedän kenelle voin asiasta paasata loputtomiin ilman sellaista tunnetta että häiritsen. Sitä tunnetta en aio kokea enää. Minulla on myös oikeus olla surullinen, ärtynyt jopa vittuuntunut. Sitähän minä melkein olen, ellen ole se normaali itseni. Ja silloin on vain sanottava yksinkertaisesti: Ota tai jätä.

4 kommenttia:

  1. Tykkään paljon sun asenteesta ja kerrankin luin koko tekstin ja huomasin joitain samoja tunteita itsessä... :D
    Myös toi kuva on ihan huikee!

    http://ffnormal.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, kiitos paljon! Asennetta pitää olla eihän oikein muuten tässä maailmassa pärjää (:

      Poista
  2. Vitsit, eksyin äsken sun blogiin ja tää teksti on iha mahtava, pistää miettiin omaakin asennetta elämässä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ja hyvä että saa jotain aikaan muidenkin ajattelussa (:

      Poista

Kiitos kommentistasi!